sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Dreams come slow but they go so fast




Kivaa sunnuntai-iltaa!
(Translation is coming later, have fun with gibberish until that ;)

Huhhuh. Tasan neljä viikkoa siitä, kun lähdin Australiasta! Piti ihan kalenterista laskea, ennen kun uskoin sen olevan totta. Kyllä se vaan oli. Ihan kummaa. 

En oo vielä kirjotellut mun vikoista päivistä Ausseissa mitään siksi, koska oon ihan todella pelännyt sitä hetkeä, kun avaan kaikki kuvakansiot ja muistot ekaa kertaa täällä Suomessa. Enkä muuten kirjota vielä tänäänkään, toisin kun viime kerralla lupasin. (Pahottelut siitä!) Matkalaukkujen purkamisen jälkeen en juuri oo koskenut mihinkään tai millään tapaa kurkistanut sinne arkistojen kätköihin. Nyt kuitenkin uskaltauduin selailemaan mun vanhoja postauksia, ja sitä kautta myös kuvia, ja voi mikä olo sieltä iski. Jotenkin ihan tyhjä ja epätodellinen fiilis, olinko mä oikeesti tuolla, tunnenko mä oikeesti noi ihmiset? Jep, mun nimen vois kohta kirjottaa sanakirjaan selitykseks sanalle 'vainoharhanen'! Mutta oikeesti, ei tätä(kään) fiilistä voi ymmärtää, saatika sanoin kuvailla. Täähän alkaa tuntua jo, sanotaanko, jotenkin tutulta.








Meillä kaikilla on ja on varmasti ollut unelmia. Suuria, pieniä, toteutuneita ja toteuttamattomia. 
Kuvittele, että sulla on unelma, josta oot haaveillut niin kauan kun muistat, ja joka on elänyt sun kanssa joka päivä vuodesta toiseen, kasvanut, ja vallannut aina vaan isomman ja isomman osan sun elämästä. Se ei oikeestaan oo enää pelkkä haave, vaan tavoite, jonka puolesta oot päättänyt taistella ja jonka oot päättänyt saavuttaa keinolla millä hyvänsä.
Seuraavaks, kuvittele se tunne, kun vihdoin, työn ja tuskan ja taistelun jälkeen tiedät tän sun kaikkein suurimman unelman varmasti käyvän toteen. Ihan oikeesti, varmasti, toteen. Sitä odotuksen, kysymysten, innostuneisuuden ja malttamattomuuden määrää! 
Sitten se kaikkein kultasin vaihe. Vaihe, jollon todellakin elää omaa unelmaansa, toteuttaa suurimmat haaveensa, ja saa olla ylpeä itsestään. Elämä on ihanaa, mutta haastavaa. Tässä hetkessä ei voi muuta, kun ottaa ilo kaikesta irti ja nauttia täysillä. Ei kuulosta turhan pahalta! 
Aina, pikemminkin usein, tai koskaan, unelmat ei kuitenkaan ole ikuisia. Aikaa ei saa venymään, vaikka kuinka toivoisi tai mitä tekisi. Mitä tapahtuu, kun omasta unelmasta haaveilu, sen suunnittelu ja siinä eläminen vaihtuu imperfektiin? Niin. Olo on tyhjä. Matto virnuilee rullalla siellä jossain nurkassa, jalkojen alta vedettynä. Se oma, tuttu ja turvallinen paikka ja tarkoitus on yhtäkkiä hakusessa. Tulevaisuus tuntuu lähinnä kömpelöltä pituushypyltä tuntemattomaan juoksuhiekkalaatikkoon.

Näin on ainakin mulla. Mä en tiedä, miten suhtautua oikeestaan mihinkään. Ajattelin, että suunnilleen kuukaudessa mun arki alkais taas tasottua, oma paikka ja kuviot löytyä ja suunnitelmat hahmottua. Mun elämä ei vielä oo paljoa sen tasaisempaa kun ekana päivänä Suomessa, eli tukka putkella vieläkin painetaan paikasta toiseen, jalat edellä ja aivot perässä. Eikä se todellakaan oo huono juttu, päin vastoin oon ilonen, ettei mulle jää liikaa aikaa asioiden märehtimiseen ja murehtimiseen, enkä mä muutenkaan oo mikään paikoillaan eläjä. Silti, varsinkin viime päivinä järkyttävä ikävä Australiaan on iskenyt, ja pistänyt henkisen pakan kunnolla sekaisin. Ehkä sitä alkaa jotenkin pikku hiljaa tajuta, että ei, mä en ole vaan lomalla käymässä Suomessa. Alkuinnostuksen jälkeinen normaalius-shokki alkaa varmaankin nostaa päätään. Jes.
Mun tulevaisuus todellakin tuntuu jotenkin päämäärättömältä haparoinnilta, kun mulla ei ole tiedossa oikeestaan mitään siihen liittyen. Ok, vielä on edessä kaks vuotta lukiossa, ei tässä pitäis olla mitään kiirettä, mutta kun se ei oo niin yksinkertasta. Siitä vaan puuttuu se jokin. Se unelma, joka liidaisi taas mun elämää päivästä toiseen. Totta kai niitä pieniä välietappeja ja haaveita syntyy koko ajan, mutta silti. Ärsyttävää ja turhauttavaa elää yhtäkkiä tyhjän päällä, mitä elämää isompiin asioihin, eli unelmiin, tulee. Ehkä mä vaan oon kunnon taivaanrannanmaalari ja haaveilija, joka ei saa tatsia elämäänsä :D Sehän mua tässä pelottaakin, että jotenkin olisin vaan elänyt koko vaihtovuoden omissa haaveissani, enkä ollenkaan in real life. Eihän siinä oo mitään järkeä, mutta se ainakin kertoo jotain mun tänhetkisestä mielentilasta. Haha.





Musta on aivan ihana lukea uusien, lähtötäpinöitä fiilistelevien vaihtareiden blogeja. Ne samat jännitykset, paineilut, itkut ja naurut toistuu vuodesta toiseen samalla kaavalla, ja tuntuu, kun itse lukisi omia vuoden takasia ajatuksiaan! Tulee niin ihanan onnellinen ja innostunut olo jokasen matkaan lähtevän vaihtarin puolesta. Kuinka mahtavat vuodet ihan kaikilla on edessään! :) Voisimpa vaan hypätä kenenkä tahansa tulevan australianvallottajan tyhjään matkalaukkuun ja kokea kaiken itse uudestaan..
Nyt, kun aika monen kohdalla päivät lähtöön voi jo melkein laskea yhden käden sormilla, mulla on antaa vinkki, jonka rankkaisin ehkä tärkeimmäks kaikista. (Tietysti, hehheh!)

Elä, näe ja koe. Ja tee se tänään, koska vaihtaruus on ohi hetkessä.

Kun mulle 11 kuukautta ja kolme viikkoo sitten Helsinki-Vantaalla sanottiin jotain siihen suuntaan, että tulisin seisomaan tismalleen samaisella lentokentällä ennemmin kun tajuaisinkaan, ja että tiedossa tulisi olemaanm nopein vuosi koko mun elämässä, naurahdin, ja vastastin perus diipadaapa juujuut. Nyt, vuosi myöhemmin, en voisi näitä viisaita sanoja enempää allekirjoittaa.

Nothing lasts forever. Especially not an exchange year.


Näihin tunnelmiin, hyvää yötä! Tiedossa on taas yks kiireinen viikko, jonka huominen Keuruun visiitti alottaa.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti